Onnellisuuden äärellä, nyt.

Eilen matkatessani ystäväni luokse bussimatkalleni sattui keski-ikäinen muslimimies, joka ryhtyi juttelemaan kanssani. Ajatuksenvaihto viihdyttää minua, joten jämähdin rupattelemaan useammaksi kymmenksi minuutiksi miehen kanssa hänen näkemyksistään maailmasta.

Keskustelumme edetessä mies esitti mielipiteitään niin rintaruokinnasta maailmanmenoonkin. Hänellä oli vilpitön hyvää tarkoittava asenne keskustellessamme. Hän haastoi omat näkemykseni ja haluaisinkin nyt eritellä joitakin asioita, mitä hän minulle esitti.

Miehelle kuulosti perheyhteys olevan erityisen tärkeä ja niin se on minullekin. Kuitenkin käsityksemme perheestä erosivat. Hänelle perhe oli pyhä, miehen ja naisen muodostama suvun jatkamista varten perustettu instituutio. Perheen ja suvun kuuluu huolehtia omistaan. Jokaisen tulisi mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja hankkia perhe. Vaikka mies puhui vilpittömästi ja ilmeisesti parasta ajatellen, teki hänen puheensa minut surulliseksi; Miksi kahden miehen tai naisen rakkaudella perustama perhe on jotain "iljettävää ja luonnotonta"? Onko tämä nykyinen ylikansoitettu maailmamme tuhansine miljoonine pakkolla ylläpidetyin perhesitein normaali? Eikö ihmisellä ole oikeutta valita perhettään tai perheettömyyttään? Onko oikein tehdä lapsia vanhuudenturvaksi ja sitoa heidät vanhempiensa kohtaloon?

En väitä, etteikö perheen ja suvun väliset suhteet ole kultaa kalliimpia ja huolehtimisen arvoisia. Mietin kuitenkin, missä velvollisuuden ja oikeuden raja menee. Vaikka vanhempiaan on tärkeä kunnioittaa, oikeuttaako kunnioitus jälkipolven velvollisuuksien lastaamiseen?

Mies puhui myös äitien velvollisuuksista. Äidin tulisi imettää lastaan pitkään ja osoittaa tälle rakkauttaan. Jos äiti laiminlyö velvollisuutensa lapsesta kasvaa masentunut tai muulla tavalla vaivainen. Tässä kohtaa keskustelua minua kiehutti. Kenenkään ongelmia ei voi sysätä äidin tai isän syyksi! On totta, että varhaislapsuus vaikuttaa kehitykseemme paljonkin, mutta on väärin tehdä äideistä syntipukkeja. Ongelmat menevät usein monien hiljaisten, puhumattomien, velvollisuuksilla uuvutettujen sukupolvien taakse.

Miksei lasta voida kasvattaa vapaaksi? Miksi lapset omitaan asettamalla heidät tarkasti perhehierarkiaan ja vaatimalla heitä toimimaan kaikkien muiden äänten mukaan paitsi omansa? Miten kenestäkään voi tällaisessa mistään kyseenalaistamattomassa ilmapiirissä kasvaa tasapainoista ihmisolentoa?

Keskustelukumppanini siis pisti masennuksen suomalaisäitien rakkaudettomuuden syyksi. Eikö sille voisi tosiaankaan olla muuta syytä? Kuitenkin oman kokemukseni mukaan ihminen kokee masennusta haastaessaan yleisesti hyväksyttyjä normeja, perheen tapoja ja ennen kaikkea itseään. Pitäisikö masennuksen pelossa siis sulkea silmänsä maailmalta, elämältä. Pitäisikö meidän kohdella muiden totuuksia huonoina ja sääliä heitä, koska he eivät tunne meidän totuuttamme? Vai olisiko sittenkin sen arvoista haastaa itsensä ja ymmärtämään muidenkin totuuksia masennuksen uhallakin?

Mies kunnioitti perinteitä ja kertoi keskustelleensa vanhuksen kanssa. Yhdessä he olivat tulleet siihen tulokseen, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen ei ollut masennusta ja kaikkialla oli turvallista. Nuoret eivät juopotelleet ja kunnioittivat vanhempiaan. Ehkä näin. Esitin hänelle kaikesta huolimatta näkemykseni, jonka mukaan ennenkin oli ollut vaikeaa. Se vain ei näkynyt ulospäin niin selvästi kuin nykyään. Ihmiset olivat silloinkin surullisia, mutta asiat eivät olleet vain niin läpinäkyviä. Mies ei ollut samaa mieltä kanssani ja hänelle se suotakoot.

Pidin keskustelusta, vaikka emme olleet kovin monessa asiassa samalla aaltopituudella. Oli kuitenkin hienoa huomata, kun ihminen kohtasi ihmisen. Vaikka koin olevani hieman varpaillani eskustelun aikana, sain mieheltä paljon ajateltavaa. Hän taisi tietämättään antaa minulle rohkeutta seistä omien totuuksieni takana.

Opin kohtaamisesta tämän: jokaisen täytyy löytää oma muuttuva totuutensa. Minun totuuteni ovat vain minun totuuksiani. Jos löydän jotain, mitä en enää kyseenalaista, totuuteni lakkaavat. Ne kumisevat silloin vain tarinoina, jotka eristävät minut elämästä.