Onnellisuuden äärellä, nyt.

Mihin aika aina hujahtaa? Olen pysytellyt juuri sopivan kiireisenä kaikkien projektieni kanssa. Olen huomannut, että jotkut niistä taitavat olla ihan elämän mittaisia. Toisin sanoen olen elellyt enemmän ja jättänyt elämästä kirjoittamisen vähemmälle; Hyvä suunta.

Ilon aiheita on tosiaankin riittänyt, vaikka niitä ei olekaan koko ajan ole ollut kirjaamassa ylös. Piirtämisen ja maalaamisen kurssi on ollut mukavinta ajanvietettä hyvin pitkään aikaan. Olen oppinut huimasti muutaman kerran aikana ja saanut piirrustusintoani takaisin vähin, mutta varmin erin.

Piirtäminen on opettanut minulle armoa ja olen nykyään ylpeä tuotoksistani. Ennen se oli erittäin harvinaista. Harvoin olin edes tyytyväinen, vaikka osa töistäni on näin jälkikäteen katseltuna oikeastaan ihan hienoja. Olen mitä olen, joten piirrustuksetkin saavat olla, mitä ovat.

Olen kyseisen kurssin tiimellyksessä saanut myös uuden ystävän. On aina yhtä ihmeellistä huomata kutsuvansa itselleen vähän aikaa sitten vierasta ihmistä ystäväksi.

Vanhempien ystävien kanssa kävimme Depeche Moden Helsingin keikalla. Olin niin onnellinen, kun serkkupoika ojensi permantopaikkaliput. Olin ollut siinä uskossa, että tulisin seuraamaan keikkaa rauhallisesti istumapaikoilta. Kyllä siinä hurraamisessa ja tanssimisessa sitten tarvittiinkin kaikkia innostuksen rippeitäkin, kun käsiä alkoi taputtamisesta kuumottaa, varpaat painuivat koskokengissä lyttyyn ja ääni käheni huutaessa laulun sanoja. Keikan jälkeiset kiputilat soljuivat vaivattomasti pienoisessa endorfiinipöhnässä.

Jätänkin tässä jälkimakutiloihin Depeche Moden keikkataltioinnin ilmeisesti vuodelta 2006.

Voi vehnä! Olen jostain syystä ihan hurahtanut scifiin lähiaikoina. Olen katselemassa Stargatea alusta alkaen ja haluaisin kovasti nähdä Star Trekin originaalijaksot. Koska kaikki aika menee koneella, ympäristöni alkaa näyttää kyseenalaiselta ja naamani ei ole kohdannut meikkituotteita varmaan kuukauteen. Ooämgee. Joku aamu minä vielä herään kiiltäviin spandexeihin pukeutuneena trekkienä ja kiroilen klingoniksi kaikille, jotka keskeyttävät eskapismiretkeni.

Onpas ollut hankalaa istuutua alas ja kirjoittaa tänne jotakin. Edellinen postaus oli mielstäni huono ja riidanhaluinen. Se sammutti kirjoitushaluni joksikin aikaa. Päätin kuitenkin naputella omaksi huvikseni tänne juttua omistautumisesta, kun aihe on kerta mielessäni niin tiiviisti pyörinyt.

Olen tahattoman tahallisesti omistautunut monelle asialle. Luonteeni on taipuvainen riippuvuuksiin ja löydän aina jostain kohteen, oli se sitten tv-sarja, ruoka, ihmissuhde tai mikä tahansa. Johonkin asiaan rutiininomaisesti useaksi tunniksi eksyminen tuottaa mukavan turruttavan tilan, jossa ei tarvitse olla aktiivisesti omistautunut; Voi antaa kaiken soljua puolihuolimattomasti ohi, samalla siinä vaikka oman elämänsä.

Olen siis aina nähnyt omistautumisen aktiivisena toimintana. Se vaatii aina jotain. Olen toisinaan onneksi päässyt kokemaan, mitä vaatimukset antavat. Olen ollut oikeastaan tämän vuoden tietoinen omistautumisen positiivisesta voimasta enemmän kuin koskaan ennen. Zazenin harjoittaminen on vaatinut minulta itselleni ennen kuulumatonta päämärätietoisuutta. Minua pitempään istuneet sanovat, ettei zazenilla ole päämäärää tai että ainut päämäärä on istuminen itsessään.

Sanat kuulostivat aluksi huvittavalta zen-mongerrukselta, mutta olen itse todennut ne käytännössä paikkaansapitäviksi. Pelkkä päämäärätön istuminen on opettanut minulle omistatumisen ja päämäärien tärkeyden. Tärkeys ei kuitenkaan ole päämäärien saavuttamisessa, vaan itse toiminnassa niiden saavuttamisessa. Siitä kumpuaa enenrgia, jota olen itsessäni ihmetellyt viime viikkoina.

Energia ei kuitenkaan ole tullut suoranaisesti pelkästä istumisesta ja seiniin tuijottelusta. Se on tullut omistautumisen tärkeyden oppimisen kautta ilmi piirtämisessä. Mitä enemmän ja määrätietoisemmin piirrän ja kehitän itseäni kuvallisesti, sitä enemmän minulla tuntuu olevan energiaa ympärille jaettavakseni. Sehän menee ihan mullinmallin! En väsykään enää toiminnasta vaan saan siitä voimaa. Mikä ilo!

Jotta päämäärä kuitenkin antaisi voimaa, on sen oltava sopusoinnussa tavoittelijan kanssa. Minulla on kokemusta myös väärien päämäärien tavoittelusta, uuvuttavasta omistautumisesta. On kuitenkin useimmiten silti kokeiltava eri teitä, eri päämääriä, jotta löytäisi sen, mistä energialataus purkautuu.

Oikean vastauksen voi löytää karsimalla vääriä. Kenekään oikea ei ole täysin sama kuin jonkun muun olennon oikea. Oman omistautumisensa löytäminen lähtee itsetuntemuksesta, vakaumuksesta ja kyseenalaistamisesta. Sokea omistautuminen on mielestäni yksi vahingollisimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä itselleen ja ympäristölleen.

Omistautuminen vaatii. Toisinaan se vaatii niin paljon, että tekisi mieli jättää koko leikki kesken. Mutta omistautumisen hylkäämisellä ihminen hylkää itsensä. Teot, joille omistaudun ovat yhtä kuin minä. Olen olemassa tekojeni kautta suhteessa muihin.

Tiivistetysti omistatumisen voisi sanoa vanhan kansan tapaan vaikka näin: "Teot puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa." Päämärä itsessään on turha. Päämäärälle omistautuminen ja sen eteen toimiminen on kuitenkin suurinta, mitä ihminen voi kokea.

Eilen matkatessani ystäväni luokse bussimatkalleni sattui keski-ikäinen muslimimies, joka ryhtyi juttelemaan kanssani. Ajatuksenvaihto viihdyttää minua, joten jämähdin rupattelemaan useammaksi kymmenksi minuutiksi miehen kanssa hänen näkemyksistään maailmasta.

Keskustelumme edetessä mies esitti mielipiteitään niin rintaruokinnasta maailmanmenoonkin. Hänellä oli vilpitön hyvää tarkoittava asenne keskustellessamme. Hän haastoi omat näkemykseni ja haluaisinkin nyt eritellä joitakin asioita, mitä hän minulle esitti.

Miehelle kuulosti perheyhteys olevan erityisen tärkeä ja niin se on minullekin. Kuitenkin käsityksemme perheestä erosivat. Hänelle perhe oli pyhä, miehen ja naisen muodostama suvun jatkamista varten perustettu instituutio. Perheen ja suvun kuuluu huolehtia omistaan. Jokaisen tulisi mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja hankkia perhe. Vaikka mies puhui vilpittömästi ja ilmeisesti parasta ajatellen, teki hänen puheensa minut surulliseksi; Miksi kahden miehen tai naisen rakkaudella perustama perhe on jotain "iljettävää ja luonnotonta"? Onko tämä nykyinen ylikansoitettu maailmamme tuhansine miljoonine pakkolla ylläpidetyin perhesitein normaali? Eikö ihmisellä ole oikeutta valita perhettään tai perheettömyyttään? Onko oikein tehdä lapsia vanhuudenturvaksi ja sitoa heidät vanhempiensa kohtaloon?

En väitä, etteikö perheen ja suvun väliset suhteet ole kultaa kalliimpia ja huolehtimisen arvoisia. Mietin kuitenkin, missä velvollisuuden ja oikeuden raja menee. Vaikka vanhempiaan on tärkeä kunnioittaa, oikeuttaako kunnioitus jälkipolven velvollisuuksien lastaamiseen?

Mies puhui myös äitien velvollisuuksista. Äidin tulisi imettää lastaan pitkään ja osoittaa tälle rakkauttaan. Jos äiti laiminlyö velvollisuutensa lapsesta kasvaa masentunut tai muulla tavalla vaivainen. Tässä kohtaa keskustelua minua kiehutti. Kenenkään ongelmia ei voi sysätä äidin tai isän syyksi! On totta, että varhaislapsuus vaikuttaa kehitykseemme paljonkin, mutta on väärin tehdä äideistä syntipukkeja. Ongelmat menevät usein monien hiljaisten, puhumattomien, velvollisuuksilla uuvutettujen sukupolvien taakse.

Miksei lasta voida kasvattaa vapaaksi? Miksi lapset omitaan asettamalla heidät tarkasti perhehierarkiaan ja vaatimalla heitä toimimaan kaikkien muiden äänten mukaan paitsi omansa? Miten kenestäkään voi tällaisessa mistään kyseenalaistamattomassa ilmapiirissä kasvaa tasapainoista ihmisolentoa?

Keskustelukumppanini siis pisti masennuksen suomalaisäitien rakkaudettomuuden syyksi. Eikö sille voisi tosiaankaan olla muuta syytä? Kuitenkin oman kokemukseni mukaan ihminen kokee masennusta haastaessaan yleisesti hyväksyttyjä normeja, perheen tapoja ja ennen kaikkea itseään. Pitäisikö masennuksen pelossa siis sulkea silmänsä maailmalta, elämältä. Pitäisikö meidän kohdella muiden totuuksia huonoina ja sääliä heitä, koska he eivät tunne meidän totuuttamme? Vai olisiko sittenkin sen arvoista haastaa itsensä ja ymmärtämään muidenkin totuuksia masennuksen uhallakin?

Mies kunnioitti perinteitä ja kertoi keskustelleensa vanhuksen kanssa. Yhdessä he olivat tulleet siihen tulokseen, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen ei ollut masennusta ja kaikkialla oli turvallista. Nuoret eivät juopotelleet ja kunnioittivat vanhempiaan. Ehkä näin. Esitin hänelle kaikesta huolimatta näkemykseni, jonka mukaan ennenkin oli ollut vaikeaa. Se vain ei näkynyt ulospäin niin selvästi kuin nykyään. Ihmiset olivat silloinkin surullisia, mutta asiat eivät olleet vain niin läpinäkyviä. Mies ei ollut samaa mieltä kanssani ja hänelle se suotakoot.

Pidin keskustelusta, vaikka emme olleet kovin monessa asiassa samalla aaltopituudella. Oli kuitenkin hienoa huomata, kun ihminen kohtasi ihmisen. Vaikka koin olevani hieman varpaillani eskustelun aikana, sain mieheltä paljon ajateltavaa. Hän taisi tietämättään antaa minulle rohkeutta seistä omien totuuksieni takana.

Opin kohtaamisesta tämän: jokaisen täytyy löytää oma muuttuva totuutensa. Minun totuuteni ovat vain minun totuuksiani. Jos löydän jotain, mitä en enää kyseenalaista, totuuteni lakkaavat. Ne kumisevat silloin vain tarinoina, jotka eristävät minut elämästä.

Pelkään hurjasti aasialaisia aavetarinoita. Katsoin tänään kuitenkin kauan kammoksumani Kauna 2:n. Huomasin ällistyksekseni olevani enemmän peloissani, kun ei vielä ollut mitään pelättävää. Sitten, kun aaveet ja pahat henget ilmestyivät ruudulle, rauhoituin pienen säikähdyksen saattelemana. En enää pelännyt, kun näin olennon, mikä oli aiheuttanut näkymättömyydellään minulle niin tukalan olon.

Olisin luultavasti loppettanut katsomisen kesken, ellen olisi katsonut elokuvaa ystäväni kanssa. Pyysin kerran pausea. Jo se, että ystäväni oli valmis lopettamaan elokuvan katselun siihen minun pyynnöstäni, antoi minulle rohkeutta katsoa elokuva loppuun. Pelot kohdataan elämässä lopulta yksin, mutta onneksi ystäviä on ympärillä tukemassa.

Mietin elokuvan jälkeen, että tätähän pelko paljaimmillaan on. Pelon kohtaaminen on sietämätöntä; Vatsa velloo, sydän hakkaa ja kädet puristuvat nyrkeiksi. Mutta kun kokee pelon rohkeasti, havainnoi sitä ja antaa sen vajuta tajuntaan, voi siihen suhtautua myötätuntoisesti. Myötätunnon kautta tulee ymmärrys ja ymmärryksen kautta rauha. Rauhassa on onni ja vapaus.

Pelon kohtaaminen on aina vaivalloista, tapahtui se sitten elokuvissa tai oikeassa elämässä. Elämää ei voi kuitenkaan laittaa pauselle. Pelkoja voi paeta uusiin pelkoihin, mutta kauhut eivät koskaan lopeta vaikuttamasta, ellei niitä kohtaa. Elämä pyörii eteenpäin pelkojen kera tai ilman.

En halua olla pelon elämästä tipputtama ihminen. Vaikka sydän hakkaa ja hengitys salpautuu, tahdon pitää sydämeni auki pelolle. Muuten en koskaan elä, vaan vaellan läpi olemassaoloni kuin kauhuelokuvien aaveet, toimien vain muutaman lukkiutuneen tunteen ohjaamana.

Toivotan sarjakuvamaan mainioimman mummon kera vielä mainiompaa joulua ja vetäydyn lomatunnelmiin. Kirjoittelemisiin ensi vuoteen.

Elämä saa olla muutakin kuin selviämistä. Vaikka olen pohjimmiltani eläin, nisäkäs, olen luotaantunut savanneilta asfalttiviidakoihin. Silti elämä tuntuu toisinaan olevan pelkkää olemassaolotaistelua ja vahvimman selviämistä. Miksi sen pitäisi olla?

Olen kysynyt tuota kysymystä itseltäni uudestaan ja uudestaan lähikuukausina. Mitä primitiivisimmät luonnonlait jyllääväät ihmisissä edelleen, mutta tavoitteet ovat vain muuttaneet muotoaan. Reviirit ovat hulppeita asuntoja ja laumastatus korkeapalkkaisia töitä. Vaistot haalia mahdollisimman paljon selviämistä edistäviä avuja on kirjoitettu ihmisen DNAhan. Myös minunkin.

Lukiessani zazeniin liittyviä tekstejä ja kuunnellessani muita zazenia harrastavia on tällainen ajatus noussut usein esille: zazen on jotain, mikä menee vaistoja vastaan. Ei ole järkevää istua päivät pääksytysten seiniä tuijotellen, kun geenit huutavat varmistamaan itsen säilymistä. Haluan vaikuttaa ja toimia, olla näkyvä, ylläpitää ja saavuttaa lisää statusta. Istuminen tekee kaiken tuon tyhjäksi.

Miksi ihmeessä sitten kiusaan itseäni näin? Haluaisin yksinkertaisen sanoiksi puettavan vastauksen, mutta enpä taida osata. Vastaus on ainoastaan minulla. Siksi toimet, joita olen lähipäivinä ottanut ovat huonosti selitettävissä, jopa itselleni. Ainoa oljenkorsi mihin voin näissä hatarissa ajatuksissani tarrautua on se, että päätökset tuntuvat oikeilta. Tunnen olevani vapaa.

Astelen heikolla jäällä, sillä olen aina ennen perustellut jokaisen päätökseni tarkkaan ja järjen ymmärrettävin lausein. Olen ennen turvannut tulevaisuuteni ja selviytymiseni mahdollisimman pitkälle asfalttiviidakossa. Nyt en oikeastaan edes voi aavistella, miten huominen avautuu.

Mitä siis olen päättänyt ja tehnyt, kun kuulostan näin ylidramaattiselta? Ilmoittauduin taidekurssille ja kuvataitelijaksi tähtäävän tutkinnon pääsykokeisiin hyläten lääkäritavoitteeni. Suoraan sanottuna oloni on hatara, koska olen toiminut selviytymisvaistojani vastaan. Olen hataruudestani huolimatta kuitenkin onnellinen. Siitä tiedän, että tämä heikko jää kestää. Jos se murtuu, se murtuu. En voi kuitenkaan elää koko elämääni turvallisesti rannalla, jos olen siellä onneton ja joka hetki burn outin partaalla. Ei käy.

On vain mentävä virtaa vastaan, tehtävä sitä, mitä haluaa. On myös ymmärrettävä, että kun toimii omien tuntemuksiensa mukaisesti, moni asia asettuu poikkiteloin tielle. Harvoin oma "perstuntuma" takaa turvallisen tien elämän halki. Silti se on mielestäni ainoa keino tuoda onnea itselleni ja sitä kautta muille ympärillä olevilleni.